Dignitatis Humanae

Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen vuonna 1965 antama harhaoppinen julistus:

LAUSUNTO

USKONNONVAPAUDESTA

YKSILÖN JA YHTEISÖJEN OIKEUS
YHTEISKUNNALLISEEN JA KANSALAISVAPAUTEEN USKONNON ASIOIDEN ALALLA

1. Aikamme ihmiset ovat yhä tietoisempia ihmispersoonan arvosta, ja niiden määrä, jotka vaativat, että ihmiset teoissaan nauttivat ja käyttävät omaa vastuullista harkintakykyään ja vapauttaan velvollisuudentunnon ohjaamina eivätkä pakon sanelemina, kasvaa. He vaativat myös julkisen vallan laillista rajaamista, jotta sekä yksilön että yhdistysten oikeudenmukaisen vapauden laajuutta ei rajoitettaisi kohtuuttomasti. Tämä vapauden vaatimus ihmisyhteiskunnassa koskee ennen kaikkea ihmishengen hyvyyttä, erityisesti niitä, jotka liittyvät uskonnon vapaaseen harjoittamiseen yhteiskunnassa. Ottaen tarkasti huomioon nämä mielen pyrkimykset ja pyrkien julistamaan, kuinka yhdenmukaisia ne ovat totuuden ja oikeudenmukaisuuden kanssa, tämä Vatikaanin kirkolliskokous tutkii pyhää traditiota ja kirkon oppia tuoden esiin uusia asioita, aina sopusoinnussa vanhojen oppien kanssa.

Ensinnäkin pyhä kirkolliskokous tunnustaa, että Jumala ilmoitti ihmiskunnalle tien, jolla ihmiset palvelemalla Häntä voivat pelastua ja löytää onnen Kristuksessa. Uskomme, että tämä ainoa tosi uskonto elää katolisessa ja apostolisessa kirkossa, jolle Herra Jeesus uskoi tehtävän levittää sitä kaikille ihmisille sanoen apostoleille: "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää" (Matt. 28:19-20). Kaikkien ihmisten velvollisuus on etsiä totuutta, erityisesti Jumalaa ja hänen kirkkoaan koskevaa totuutta, ja kun he ovat sen tunteneet, omaksua se ja elää sen mukaan.

Pyhä kirkolliskokous tunnustaa myös, että nämä velvollisuudet vaikuttavat ihmisten omaantuntoon ja sitovat sitä, ja että totuus astuu esiin vain totuuden itsensä voimalla, joka lävistää sielut lempeästi mutta voimakkaasti. Koska uskonnonvapaus, jota ihmiset tarvitsevat täyttääkseen velvollisuutensa palvella Jumalaa, koskee koskemattomuutta pakottamisesta yhteiskunnassa, se jättää koskemattomaksi perinteisen katolisen opin yksilöiden ja yhteiskuntien moraalisesta velvollisuudesta todellista uskontoa ja Kristuksen yhtä kirkkoa kohtaan. Lisäksi tätä uskonnollista totuutta käsitellessään pyhä kirkolliskokous aikoo kehittää viimeaikaisten paavien oppia ihmispersoonan loukkaamattomista oikeuksista ja yhteiskunnan oikeusjärjestyksestä.

CAPÍTULO I

YLEINEN KÄSITYS USKONNONVAPAUDESTA

Uskonnonvapauden kohde ja perusta

2. Tämä Vatikaanin kirkolliskokous julistaa, että ihmisellä on oikeus uskonnonvapauteen. Tämä vapaus tarkoittaa, että kaikki ihmiset ovat immuuneja pakotukselle, olipa kyseessä sitten yksilöiden, yhteiskunnallisten ryhmien tai minkään inhimillisen auktoriteetin taholta, siten, ettei uskonnollisissa asioissa ketään pakoteta toimimaan omaatuntoaan vastaan eikä estetä toimimasta sen mukaisesti, yksityisesti tai julkisesti, yksin tai yhdessä toisten kanssa, asianmukaisissa rajoissa. Se julistaa edelleen, että oikeus uskonnonvapauteen perustuu todella ihmispersoonan itse arvoon, sellaisena kuin se ymmärretään Jumalan ilmoitetun sanan ja itse luonnollisen järjen kautta. Tämä ihmispersoonan oikeus uskonnonvapauteen on tunnustettava yhteiskunnan oikeusjärjestyksessä, jotta siitä tulee kansalaisoikeus.

Kaikki ihmiset, synnynnäisen ihmisarvonsa nojalla – eli järjellä ja vapaalla tahdolla varustettuina ja siten henkilökohtaisella vastuulla rikastuneina – ovat luonteensa ajamia ja moraalisesti velvollisia etsimään totuutta, erityisesti uskontoon liittyvää totuutta. Heidän on myös hyväksyttävä tunnettu totuus ja järjestettävä koko elämänsä sen vaatimusten mukaisesti. Mutta ihmiset eivät voi täyttää tätä velvollisuutta omaan luontoonsa sopivalla tavalla, elleivät he nauti sekä psykologisesta vapaudesta että immuniteetista ulkoista pakottamista kohtaan. Näin ollen uskonnonvapauden oikeus ei perustu henkilön subjektiiviseen taipumukseen, vaan hänen luonteeseensa. Näin ollen oikeus tähän immuniteettiin säilyy myös niillä, jotka eivät täytä velvollisuutta etsiä ja noudattaa totuutta, eikä sen harjoittamista, edellyttäen, että oikeudenmukaista yleistä järjestystä ylläpidetään, voida estää.

Uskonnonvapaus ja ihmisen yhteys Jumalaan

3. Kaikki tämä tulee entistä selvemmäksi niille, jotka ajattelevat, että ihmiselämän korkein normi on sama jumalallinen laki – ikuinen, objektiivinen ja universaali – jonka avulla Jumala ohjaa, ohjaa ja hallitsee maailmaa ja ihmisyhteisön polkuja viisautensa ja rakkautensa suunnitelman mukaisesti. Jumala tekee ihmiskunnasta osallisen tässä laissa, jotta jumalallisen kaitselmuksen lempeän järjestelyn kautta oppisimme yhä paremmin tuntemaan muuttumattoman totuuden. Siksi jokaisella on velvollisuus ja siten myös oikeus etsiä totuutta uskonnollisissa asioissa, jotta he sopivia keinoja käyttäen voivat viisaasti muodostaa oikeita ja totuudenmukaisia omantunnon tuomioita.

Totuutta on etsittävä ihmispersoonan arvolle ja sosiaaliselle luonteelle sopivalla tavalla, eli vapaan tutkimuksen kautta, hyödyntäen opetusta tai kasvatusta, kommunikaatiota ja vuoropuhelua, joiden avulla jotkut selittävät toisille löytämäänsä tai uskomaansa totuutta auttaakseen toisiaan totuuden etsinnässä; ja kun tämä tiedetään, se on lujasti hyväksyttävä henkilökohtaisella suostumuksella.

Ihminen havaitsee ja tunnistaa jumalallisen lain sanelemat omatuntonsa kautta; omantunnon, jota hänen on noudatettava uskollisesti kaikessa toiminnassaan saavuttaakseen Jumalan, joka on hänen päämääränsä. Siksi häntä ei voida pakottaa toimimaan omaatuntoaan vastaan. Eikä häntä voida estää toimimasta omantuntonsa mukaan, etenkään uskonnollisissa asioissa. Uskonnon harjoittaminen on luonteeltaan ennen kaikkea vapaaehtoisia ja vapaita sisäisiä tekoja, joilla ihminen on suoraan yhteydessä Jumalaan: tällaisia tekoja ei voida käskeä tai kieltää pelkästään inhimillisen auktoriteetin toimesta. Ja ihmisen sosiaalinen luonne vaatii, että hän ilmaisee ulospäin sisäisiä uskonnollisia tekojaan, että hän kommunikoi muiden kanssa uskonnollisissa asioissa, että hän tunnustaa uskontoaan yhteisöllisesti.

Siksi on loukkaus ihmistä ja Jumalan ihmisille säätämää järjestystä kohtaan, jos ihmiseltä evätään uskonnon vapaa harjoittaminen yhteiskunnassa samalla, kun hän säilyttää oikeudenmukaisen yleisen järjestyksen.

Lisäksi uskonnolliset teot, joiden kautta ihmiset syvimpien vakaumustensa pohjalta ovat yhteydessä Jumalaan yksityisesti ja julkisesti, ylittävät luonteensa puolesta maallisen ja ajallisen järjestyksen. Näin ollen maallisen vallan, jonka varsinainen tarkoitus on suojella yhteistä hyvää ajassa, on tunnustettava ja kannustettava kansalaistensa uskonnollista elämää; se ylittää kuitenkin toimivaltansa, jos se yrittää ohjata tai estää uskonnollisia tekoja.

Uskonnollisten yhteisöjen vapaus

4. Yksilöille kuuluva uskonnollisissa asioissa kuuluva vapaus tai pakottamattomuutta on tunnustettava myös heidän toimiessaan kollektiivisesti. Sillä sekä ihmiskunnan että itse uskonnon sosiaalinen luonne edellyttää uskonnollisia yhteisöjä.

Näillä yhteisöillä on, edellyttäen, että yleisen järjestyksen oikeudenmukaisia vaatimuksia ei loukata, oikeus koskemattomuuteen hallita itseään omien sääntöjensä mukaan, kunnioittaa jumaluutta julkisella jumalanpalveluksella, auttaa jäseniään uskonnollisen elämän harjoittamisessa ja tukea heitä opilla sekä edistää instituutioita, joissa jäsenet tekevät yhteistyötä järjestääkseen oman elämänsä uskonnollisten periaatteidensa mukaisesti.

Uskonnollisilla yhteisöillä on myös oikeus olla tulematta laillisin keinoin tai siviiliviranomaisten hallinnollisin toimin estetyksi valitsemasta, kouluttamasta, nimittämästä ja siirtämästä omia pappejaan, olemasta yhteydessä uskonnollisiin viranomaisiin ja muualla maailmassa sijaitseviin yhteisöihin tai valitsemasta uskonnollisia rakennuksia sekä hankkimasta ja käyttämästä asianmukaista omaisuutta.

Uskonnollisilla yhteisöillä on myös oikeus olla estymättä opettamasta ja tunnustamasta uskoaan julkisesti sekä suullisesti että kirjallisesti. Uskonnollista uskoa levitettäessä ja tapoja käyttöönotettaessa on kuitenkin aina pidättäydyttävä kaikenlaisista teoista, jotka saattaisivat vaikuttaa pakottamiselta, epärehelliseltä tai epäoikeudenmukaiselta suostuttelulta, erityisesti silloin, kun on kyse kouluttamattomista tai apua tarvitsevista ihmisistä. Tällaista käytöstä tulisi pitää omien oikeuksien loukkaamisena ja muiden oikeuksien loukkaamisena.

Uskonnonvapauteen kuuluu myös uskonnollisten yhteisöjen oikeus ilmaista vapaasti oppinsa ainutlaatuista arvoa yhteiskunnan järjestäytymiselle ja kaiken inhimillisen toiminnan elvyttämiselle. Lopuksi yksilöiden oikeus uskonnollisen tunteensa ohjaamana vapaasti kokoontua tai perustaa koulutuksellisia, kulttuurillisia, hyväntekeväisyys- ja sosiaalisia yhdistyksiä perustuu ihmiskunnan sosiaaliseen luonteeseen ja itse uskonnon luonteeseen.

Perheen uskonnonvapaus

5. Jokaisella perheellä on yhteiskuntana, jolla on omat synnynnäiset ja perustavanlaatuiset oikeutensa, oikeus järjestää vapaasti kotimainen uskonnollinen elämänsä vanhempiensa ohjauksessa. Vanhemmilla on oikeus päättää lapsilleen annettavan uskonnollisen kasvatuksen muodosta omien uskonnollisten vakaumustensa mukaisesti. Siksi maallisen vallan on tunnustettava vanhempien oikeus valita kouluja tai muita koulutusmuotoja aidosti vapaasti asettamatta heille epäoikeudenmukaisia taakkoja tästä valinnanvapaudesta, suoraan tai epäsuorasti. Lisäksi vanhempien oikeuksia loukataan, jos lapset pakotetaan osallistumaan koulunkäyntiin, joka ei vastaa vanhempien uskonnollisia vakaumuksia, tai jos määrätään yksi ainoa koulutusjärjestelmä, joka sulkee uskonnonopetuksen kokonaan pois.

Uskonnonvapauden edistäminen

6. Koska yhteiskunnan yhteinen hyvä, joka on niiden yhteiskunnallisen elämän edellytysten summa, joiden avulla ihmiset voivat täydemmin ja helpommin saavuttaa oman täydellisyytensä, perustuu ennen kaikkea ihmispersoonan oikeuksien ja velvollisuuksien kunnioittamiseen, uskonnonvapauden oikeuden suojelu koskee kansalaisia, maallisia viranomaisia, kirkkoa ja muita uskonnollisia yhteisöjä kunkin erityisen luonteen mukaisesti ottaen huomioon heidän velvollisuutensa yhteistä hyvää kohtaan.

Loukkaamattomien ihmisoikeuksien suojeleminen ja edistäminen on kaikkien yhteiskuntaviranomaisten olennainen velvollisuus. Yhteiskuntavallan on siksi kannettava tehokas vastuu kaikkien kansalaisten uskonnonvapauden turvaamisesta oikeudenmukaisten lakien ja muiden sopivien keinojen avulla sekä edistettävä suotuisia olosuhteita uskonnollisen elämän edistämiseksi, jotta kansalaiset voivat tehokkaasti käyttää uskonnollisia oikeuksiaan ja täyttää velvollisuutensa ja että yhteiskunta itse voi siten nauttia oikeudenmukaisuuden ja rauhan siunauksista, jotka kumpuavat ihmiskunnan uskollisuudesta Jumalalle ja hänen pyhälle tahdolle.

Jos kansojen erityiset olosuhteet huomioon ottaen uskonnolliselle yhteisölle annetaan erityinen siviilioikeudellinen tunnustus yhteiskunnan oikeusjärjestyksessä, on välttämätöntä, että samanaikaisesti tunnustetaan ja kunnioitetaan kaikkien kansalaisten ja uskonnollisten yhteisöjen oikeus uskonnonvapauteen.

Lopuksi, maallisen vallan on varmistettava, ettei kansalaisten oikeudellista tasa-arvoa, joka myös kuuluu yhteiskunnan yhteiseen hyvään, koskaan, ei avoimesti eikä salaa, loukata uskonnollisista syistä, koska heidän välillään ei tehdä minkäänlaista syrjintää.

Tästä seuraa, että julkinen valta ei voi pakottaa kansalaisia pakottamalla, pelottelemalla tai millään muullakaan keinoin tunnustamaan tai luopumaan mistään uskonnosta, eikä se voi estää ketään liittymästä uskonnolliseen yhteisöön tai eroamasta siitä. Ja se on sitäkin suuremmalla syyllä Jumalan tahdon ja ihmisen ja perheen pyhien oikeuksien vastaista, jos voimaa käytetään missä tahansa muodossa uskonnon poistamiseksi tai tukahduttamiseksi, olipa kyse sitten koko ihmiskunnasta, tietyllä alueella tai tietystä ryhmästä.

Uskonnonvapauden rajat

7. Uskonnonvapautta harjoitetaan ihmisyhteiskunnassa, ja siksi sen käyttöön sovelletaan tiettyjä sitä sääteleviä sääntöjä.

Kaikkia vapauksia käyttäessä on noudatettava henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen vastuun moraalista periaatetta: oikeuksiaan käyttäessään jokainen yksilö ja yhteiskunnallinen ryhmä on moraalilain velvoittama ottamaan huomioon muiden oikeudet, omat velvollisuutensa muita kohtaan ja kaikkien yhteisen hyvän. On toimittava oikeudenmukaisesti ja inhimillisesti kaikkia kohtaan.

Koska kansalaisyhteiskunnalla on oikeus suojella itseään uskonnonvapauden varjolla tapahtuvilta väärinkäytöksiltä, on ensisijaisesti siviilivallan vastuulla tarjota tämä suojelu. Tätä ei kuitenkaan saa tehdä mielivaltaisesti eikä epäoikeudenmukaisesti suosimalla toista osapuolta, vaan objektiivisen moraalijärjestyksen mukaisten oikeusnormien mukaisesti. Näitä normeja tarvitaan näiden oikeuksien tehokkaalle suojelemiselle kaikille kansalaisille ja niiden rauhanomaiselle tasapainolle, rehellisen yleisen rauhan asianmukaiselle edistämiselle, joka on järjestäytynyttä rinnakkaiseloa todellisessa oikeudenmukaisuudessa, ja julkisen moraalin asianmukaiselle turvaamiselle. Kaikki tämä on yhteisen hyvän perustavanlaatuinen osa ja sisältyy yleisen järjestyksen käsitteeseen. Lisäksi yhteiskunnassa on noudatettava kokonaisvaltaisen vapauden periaatetta, jonka mukaan vapaus on tunnustettava ihmiskunnalle mahdollisimman laajasti ja sitä tulisi rajoittaa vain tarvittaessa ja siinä määrin kuin on tarpeen. Koulutus vapauden harjoittamiseen

8. Aikamme ihmisiä painostetaan monin tavoin ja he ovat vaarassa menettää oman valinnanvapautensa. Lisäksi on monia, jotka ovat taipuvaisia hylkäämään kaiken alamaisuuden vapauden verukkeella ja pitämään kuuliaisuutta vähäarvoisena.

Siksi tämä Vatikaanin kirkolliskokous kehottaa kaikkia, mutta erityisesti niitä, jotka ovat vastuussa muiden kasvattamisesta, pyrkimään muokkaamaan ihmisiä sellaisiksi, että he moraalista järjestystä kunnioittaen tottelevat laillista auktoriteettia ja rakastavat aitoa vapautta; miehiä, jotka arvioivat asioita omien kriteeriensä mukaan totuuden valossa, jotka järjestävät toimintansa vastuuntuntoisesti ja jotka pyrkivät tukemaan kaikkea totta ja oikeudenmukaista, yhdistäen mielellään tekonsa muiden tekoihin.

Siksi uskonnonvapauden tulisi myös edistää ihmisten vastuullisempaa toimintaa yhteiskunnallisen elämän velvollisuuksiensa täyttämisessä.

II LUKU

USKONNONVAPAUS ILMESTYKSEN VALOSSA

Uskonnonvapauden oppi
Sen juuret ovat syvällä Ilmestyskirjassa

9. Kun tämä Vatikaanin kirkolliskokous julistaa ihmisen oikeutta uskonnonvapauteen, se perustaa julistuksensa ihmispersoonan arvoon, jonka vaatimukset ovat vuosisatojen kokemuksen kautta tulleet yhä ilmeisemmiksi ihmisjärjelle. Lisäksi tämä vapausoppi juontaa juurensa jumalallisesta ilmoituksesta, ja siksi kristittyjen on noudatettava sitä entistä uskonnollisemmin. Vaikka ilmoitus ei nimenomaisesti vahvista oikeutta ulkoiseen pakotukseen uskonnollisissa asioissa, se kuitenkin ilmaisee ihmispersoonan arvokkuuden kaikessa täyteydessään, osoittaa Kristuksen lähestymistavan ihmisen vapauteen täyttäessään velvollisuuden uskoa Jumalan sanaan ja opettaa meille hengen, joka tämän Mestarin opetuslasten on tunnistettava ja noudatettava kaikessa. Kaikki tämä selventää yleisiä periaatteita, joille tämän uskonnonvapauden julistuksen oppi perustuu. Ennen kaikkea uskonnonvapaus yhteiskunnassa on täysin sopusoinnussa kristillisen uskonteon vapauden kanssa.

Uskon teon vapaus

10. Yksi katolisen opin tärkeimmistä periaatteista, joka sisältyy Jumalan sanaan ja jota isät jatkuvasti opettavat, on, että ihmisen uskoessaan on vastattava Jumalalle vapaaehtoisesti, eikä ketään siksi tule pakottaa omaksumaan uskoa vastoin tahtoaan. Sillä uskon teko on luonteeltaan vapaaehtoinen, koska ihminen, jonka Kristus Vapahtaja on lunastanut ja Jeesus Kristus on kutsunut lapseksi, ei voi liittyä itsensä ilmoittavaan Jumalaan, ellei hän Isän vetämänä anna Jumalalle uskon järjellistä ja ilmaista lahjaa. Siksi on täysin uskon luonteen mukaista, että kaikenlainen ihmisten taholta tuleva uskonnollisten kysymysten pakottaminen suljetaan pois. Näin ollen uskonnonvapauden järjestelmä edistää merkittävästi sellaista olotilaa, jossa ihmiset voidaan helposti kutsua kristilliseen uskoon, omaksua se omasta tahdostaan ja tunnustaa sitä aktiivisesti kaikilla elämänsä osa-alueilla.

Kristuksen ja apostolien käytös

11. Jumala kutsuu ihmisiä palvelemaan häntä hengessä ja totuudessa, ja siksi he ovat sidottuja omassatunnossaan, mutta eivät pakotettuja. Sillä Jumala ottaa huomioon luomansa ihmisen arvokkuuden, jonka täytyy elää oman tahtonsa mukaan ja nauttia vapaudesta. Tämä kävi erityisen ilmeiseksi Kristuksessa Jeesuksessa, jossa Jumala täydellisesti ilmoitti itsensä ja teki tiensä tunnetuksi. Kristus, joka on meidän Opettajamme ja Herramme, lempeä ja nöyrä sydämeltään, veti ja kutsui kärsivällisesti opetuslapsia. On totta, että hän tuki ja vahvisti saarnaamistaan ihmeillä herättääkseen ja vahvistaakseen kuulijoidensa uskoa, mutta ei pakottaakseen heitä. Hän kyllä nuhteli kuulijoidensa epäuskoa, mutta jätti rangaistuksen Jumalalle tuomion päivään. Lähettäessään apostolit maailmaan hän sanoi heille: "Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu, mutta joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen" (Mark. 16:16). Mutta tietäen, että vehnän sekaan oli kylvetty rikkaruohoja, hän käski antaa molempien kasvaa sadonkorjuuseen asti, joka tapahtuu maailman lopussa. Hän hylkäsi poliittisen Messiaan ja voimakeinoin hallitsijan aseman ja kutsui itseään mieluummin Ihmisen Pojaksi, joka tuli "palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monien puolesta" (Mark. 10:45). Hän ilmoitti itsensä täydelliseksi Jumalan palvelijaksi, joka "ei murra särjettyä ruokoa eikä sammuta kytevää lampunsydäntä" (Matt. 12:20). Hän tunnusti maallisen vallan ja sen oikeudet ja määräsi, että verot oli maksettava keisarille, mutta hän varoitti selvästi, että Jumalan ylempiä oikeuksia oli kunnioitettava: "Antakaa keisarille, mikä keisarin on, ja Jumalalle, mikä Jumalan on" (Matt. 22:21). Lopulta, suorittamalla lunastustyön ristillä saavuttaakseen pelastuksen ja todellisen vapauden ihmiskunnalle, hän täytti ilmoituksensa. Hän todisti totuudesta, mutta ei halunnut pakottaa sitä väkisin niille, jotka olivat häntä vastaan. Sillä hänen valtakuntaansa ei puolusteta väkisin, vaan se perustetaan todistamalla totuudesta ja kuuntelemalla sitä, ja se kasvaa rakkaudella, jolla Kristus, korotettuna ristille, vetää ihmisiä puoleensa.

Kristuksen sanan ja esimerkin opettamina apostolit seurasivat samaa polkua. Kirkon alkuajoista lähtien Kristuksen opetuslapset pyrkivät johdattamaan ihmisiä tunnustamaan Kristuksen Herraksi, eivät pakottamalla tai evankeliumin arvottomalla juonella, vaan ennen kaikkea Jumalan sanan voimalla. He julistivat päättäväisesti kaikille Jumalan, Vapahtajan, suunnitelmaa, "joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden" (1. Tim. 2:4); mutta samalla he kunnioittivat heikkoja, jopa erehtyneitä, osoittaen näin, kuinka "jokainen on tekevä itsestään tilin Jumalalle" (Room. 14:12) ja samalla heidän on toteltava omaatuntoaan. Kristuksen tavoin apostolit olivat aina sitoutuneet todistamaan Jumalan totuudesta ja uskalsivat yhä rohkeammin julistaa kansan ja vallanpitäjien edessä "Jumalan sanaa luottavaisin mielin" (Ap.t. 4:31). Sillä he uskoivat horjumattomalla uskolla, että evankeliumi itse oli todella Jumalan voima jokaisen uskovan pelastukseksi. Siksi he halveksivat kaikkia "lihan aseita" ja seurasivat Kristuksen sävyisyyden ja nöyryyden esimerkkiä saarnaten Jumalan sanaa luottaen täysin sen jumalalliseen voimaan tuhota Jumalan viholliset vallat ja johdattaa ihmiset uskoon ja kuuliaisuuteen Kristukselle. Apostolit, kuten Mestari, tunnustivat laillisen maallisen vallan: "Ei ole muuta valtaa kuin se, jonka Jumala on asettanut", opettaa apostoli, joka siksi käskee: "Jokainen olkoon alamainen esivalloille..." "Joka vastustaa esivaltaa, vastustaa Jumalan säätämää järjestystä" (Room. 13:1-2). Ja samaan aikaan he eivät pelänneet vastustaa julkista valtaa, kun se oli vastoin Jumalan pyhää tahtoa: "Meidän tulee totella Jumalaa enemmän kuin ihmisiä" (Ap.t. 5:29). Lukemattomat marttyyrit ja uskolliset ovat seuranneet tätä polkua vuosisatojen ajan ja kaikkialla maailmassa.

Kirkko seuraa Kristuksen ja apostolien jalanjälkiä

12. Kirkko, uskollisena evankeliumin totuudelle, seuraa siis Kristuksen ja apostolien tietä tunnustaessaan ja edistäessään uskonnonvapautta ihmisarvon ja Jumalan ilmoituksen mukaisena. Läpi aikojen se on säilyttänyt ja opettanut Mestarilta ja apostoleilta saamaansa oppia. Vaikka Jumalan kansan elämässä, sen kulkiessa ihmiskunnan historian vaiheiden läpi, on joskus ollut käyttäytymistä, joka on ollut vähemmän evankeliumin hengen mukaista ja jopa sen vastaista, kirkko on aina pitänyt kiinni opista, ettei ketään tule pakottaa uskoon.

Tällä tavoin evankelinen käymisprosessi vaikutti pitkään ihmisten mielissä ja edisti voimakkaasti sitä, että he vuosisatojen kuluessa kykenivät ymmärtämään persoonansa arvokkuuden täydemmin ja kypsyttämään vakaumusta siitä, että uskonnollisissa asioissa tämä arvokkuus tulee säilyttää yhteiskunnassa, joka on immuuni kaikelle inhimilliselle pakotukselle.

Kirkon vapaus

13. Niiden asioiden joukossa, jotka liittyvät kirkon, itse asiassa jopa maallisen yhteiskunnan, hyvään ja joita on säilytettävä kaikkina aikoina ja kaikkialla sekä puolustettava kaikkea epäoikeudenmukaisuutta vastaan, on epäilemättä äärimmäisen tärkeää, että kirkolla on niin paljon toimintavapautta kuin ihmiskunnan pelastuksesta huolehtiminen vaatii. Sillä tämä on pyhä vapaus, jolla Jumalan ainosyntyinen Poika rikastutti kirkkoa, osti sen verellään. Se on todellakin niin luontainen vapaus kirkolle, että ne, jotka vastustavat sitä, toimivat Jumalan tahtoa vastaan. Kirkon vapaus on perusperiaate kirkon ja julkisen vallan sekä koko maallisen järjestyksen välisissä suhteissa.

Kirkko vaatii itselleen vapautta ihmisyhteiskunnassa ja kaikkien julkisten viranomaisten edessä, koska se on hengellinen auktoriteetti, jonka on asettanut Kristus Herra, jolle jumalallisesta käskystä kuuluu velvollisuus mennä kaikkialle maailmaan ja saarnata evankeliumia kaikille luoduille. Samoin kirkko vaatii itselleen vapautta sikäli kuin se on ihmisten yhteisö, jolla on oikeus elää siviiliyhteiskunnassa kristillisen uskon normien mukaisesti.

Nyt kun uskonnonvapaus vallitsee normina – ei pelkästään sanoin julistettuna tai lain vahvistamana, vaan myös vilpittömästi käytännössä toteutettuna – siellä kirkko lopulta saavuttaa sekä laissa että käytännössä vakaan tilan, joka mahdollistaa välttämättömän itsenäisyyden jumalallisen tehtävänsä täyttämisessä, itsenäisyyden, jota kirkolliset auktoriteetit ovat yhteiskunnassa mitä itsepintaisimmin puolustaneet. Ja samaan aikaan kristityillä, kuten kaikilla muillakin, on kansalaisoikeus olla tulematta estetyksi elämästä omantuntonsa mukaan. Kirkon vapauden ja uskonnonvapauden välillä vallitsee siis sopusointu, ja uskonnonvapaus on tunnustettava kaikkien ihmisten ja yhteisöjen oikeudeksi ja vahvistettava oikeusjärjestelmässä.

Kirkon velvollisuus

14. Täyttääkseen jumalallisen käskyn: "tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni" (Matt. 18:19-20), katolisen kirkon on pyrittävä ahkerasti "että Jumalan sana leviäisi ja tulisi kirkastetuksi" (2. Tess. 3:1).

Hän pyytää hartaasti kaikkia lapsiaan ennen kaikkea esittämään "anomuksia, pyyntöjä, rukouksia ja kiitoksia kaikkien ihmisten puolesta... Sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle, meidän pelastajallemme, joka tahtoo kaikkien ihmisten pelastuvan ja tulevan tuntemaan totuuden" (1. Tim. 2:1-4).

Uskovien on puolestaan omantuntonsa muovautuessa tarkkaavaisesti kiinnitettävä huomiota kirkon pyhään ja varmaan oppiin. Sillä Kristuksen tahdosta katolinen kirkko on totuuden opettaja, ja sen tehtävänä on julistaa ja opettaa aidosti totuutta, joka on Kristus, ja samalla julistaa ja vahvistaa auktoriteetillaan ihmisluonnosta itsestään kumpuavia moraalisen järjestyksen periaatteita. Lisäksi uskovien tulee olla viisaita kanssakäymisessä epäuskoisten kanssa ja levittää elämän valoa "Pyhässä Hengessä, vilpittömässä rakkaudessa, totuuden sanoin" (2. Kor. 6:6-7), kaikella luottamuksella ja apostolisella intohimolla, aina verenvuodatukseen asti.

Opetuslapsella on nimittäin vakava velvollisuus Kristusta, Opettajaa, kohtaan tuntea päivä päivältä paremmin totuus, jonka hän on häneltä saanut, julistaa sitä uskollisesti ja puolustaa sitä rohkeasti, sulkeen pois kaikki evankeliumin hengen vastaiset keinot. Samalla Kristuksen rakkaus kuitenkin kehottaa häntä kohtelemaan rakkaudella, harkiten ja kärsivällisesti niitä, jotka elävät erehdyksessä tai uskon tietämättömyydessä. Siksi on otettava huomioon sekä velvollisuudet Kristusta kohtaan, elämää antavaa sanaa, jota on saarnattava, että ihmisen oikeudet ja se armon määrä, jonka Jumala on Kristuksen kautta antanut ihmiskunnalle, joka on kutsuttu vastaanottamaan ja tunnustamaan uskoa vapaaehtoisesti.

YHTEENVETO

15. On siis ilmeistä, että aikamme ihmiset haluavat voida tunnustaa uskontoaan vapaasti sekä yksityisesti että julkisesti; ja vielä enemmänkin, että uskonnonvapaus on julistettu kansalaisoikeudeksi monissa perustuslaeissa ja tunnustettu juhlallisesti kansainvälisissä asiakirjoissa.

Mutta on olemassa järjestelmiä, joissa, vaikka niiden perustuslaki tunnustaa uskonnonvapauden, julkinen valta itse pyrkii estämään kansalaisia harjoittamasta uskontoa ja tekemään uskonnollisten yhteisöjen elämästä äärimmäisen vaikeaa ja turvatonta.

Iloiten tervehtien tämän ajan suotuisia merkkejä, mutta surulla tuomiten nämä valitettavat tosiasiat, pyhä kirkolliskokous kehottaa katolilaisia ja pyytää kaikkia ihmisiä harkitsemaan äärimmäisen huolellisesti, kuinka välttämätöntä uskonnonvapaus on, erityisesti ihmiskunnan nykyisissä olosuhteissa.

On selvää, että kaikki kansat yhdistyvät yhä enemmän, että eri kulttuurien ja uskontojen ihmisiä yhdistävät tiiviimmät siteet ja että tietoisuus yksilön vastuusta kasvaa. Siksi ihmiskunnan rauhanomaisten suhteiden ja harmonian luomiseksi ja vahvistamiseksi on välttämätöntä, että uskonnonvapautta suojellaan tehokkailla oikeudellisilla suojatoimilla kaikkialla maailmassa ja että yksilöiden korkeimpia velvollisuuksia ja oikeuksia kehittää vapaasti uskonnollista elämäänsä yhteiskunnassa kunnioitetaan.

Jumala, kaikkien Isä, suokoon, että ihmiskunta, noudattamalla uutterasti uskonnonvapautta yhteiskunnassa, Kristuksen armon ja Pyhän Hengen voiman kautta, saavuttaisi ylevän ja horjumattoman "Jumalan lasten kirkkauden vapauden" (Room. 8:21).

Jokainen tässä julistuksessa oleva asia oli mieluisa pyhimmän kirkolliskokouksen isille. Ja me, Kristuksen meille antamalla apostolisella auktoriteetilla, yhdessä kunnianarvoisien isien kanssa, Pyhässä Hengessä, hyväksymme, säädämme ja vahvistamme ne sekä käskemme, että synodaalisen säädöksen jälkeen ne julistetaan Jumalan kunniaksi.

Rooma, Pyhän Pietarin katedraalissa, 7. joulukuuta 1965.

Minä, Paavali, katolisen kirkon piispa